tiistai 15. tammikuuta 2019

Kriisi paikasta missä olla

Olen ollut nyt vuoden päivätöissä ja tyttäremme vuoden päiväkodissa. Alkuun ajattelin, että tunne siitä, että olisi aina väärässä paikassa helpottuisi. Olisi vain vaihe. Tiedättekö, sellainen kuin lapsilla aina. Se menee kyllä ohi! Mutta ei se kyllä toistaiseksi ole mihinkään kadonnut. On toki päiviä, kun fiilis ei ole niin vahva, mutta on päiviä kun se suorastaan huutaa. Tuttua?

Työ on mieluista ja lapsi rakastaa päiväkotiaan

Tyttäremme rakastaa päiväkotiaan ja on saanut sieltä monta ystävää, jopa parhaanystävänkin. Minä, jos en nyt rakasta, niin pidän työstäni kuitenkin todella paljon. Mutta näen lastani mielestäni aivan liian vähän. Lähden aamulla varhain ja tulen illalla myöhään, iltaisin jää pari tuntia aikaa olla yhdessä ennen, kuin pitää jo nukkumaan ja sama rumba alkaa jälleen alusta. Sitä pysähtyy yön pimeinä tunteina miettimään, että kuuluuko tämän mennä näin? Voisiko se mennä toisinkin?

Viikonloput toki ovat vapaat pääsääntöisesti ja saamme viettää yhdessä laatuaikaa. Mutta onko oikein, että elämä lapsen kanssa menee niin, että viikossa ehdit olla hänen kanssaan kunnolla vain pari päivää? Kunnes hän on noin 13-vuotias ja ei edes pysy kotona viikonloppuja äidin kanssa. Tai ehkä jo 10-vuotiaana alkaa yökyläilyt olla melkein joka viikonloppuisia. Tai aikaisemminkin? Huh,  onneksi hän on vasta reilu 3-vuotias.

Pitäisikö nyt nauttia ajasta yhdessä, kun toinen oikeasti haluaisi hirveästi viettää aikaa äitinsä kanssa? Mutta miten? Välillä sitä herää siihen todellisuuteen, että nykyään se on meillä isä, joka viettää enemmän aikaa lapsemme kanssa. Jotenkin tuon roolin "luovuttaminen" hänelle tuntuu todella vaikealta. Vaikka käy hänkin töissä, vieläpä vuorotöissä. Mutta hänellä on silti aina neljä vapaapäivää - minulla kaksi. Lienee sanomattakin selvää, että suoraan töistä kirmaan täyttä laukkaa lapsemme luokse, enkä esimerkiksi omiin harrastuksiini. Kävin kyllä syksyllä kirjoituskurssin, mutta sekin vähensi entisestään yhteistä aikaa lapsen kanssa. Miten te muut teette tämän? Onko kyse enemmän nyt vain siitä, että olen itse jotenkin riippuvainen lapsestani? Napanuora liian kireällä? Miten vieroittua lapsestaan? Tarvitseeko niin tehdä? Send help. Miten toiset vielä lisänä opiskelevat, käyvät salilla ja koluavat kaikki mahdolliset kurssit "Näin ompelet itse uimapukusi" ja vastaavat?
Tiedän, että maailmassa on miljoonia yksinhuoltajia, joilla tilanne on sama tai jopa pahempi. Näkevät vielä vähemmän lastaan. Puhumattakaan niistä, jotka näkevät lastaan vain joka toinen viikonloppu. Miten hirveältä heistä mahtaakaan tuntua! Mutta minä olen kuitenkin minä ja minusta tämä tuntuu melko ikävältä. Ei pitäisi olla mitenkään spesiaalia, että saa viettää aikaa lapsensa kanssa vai mitä?

Tästäkö eläkkeelle?

Välillä sitä miettii, että näinkö aion jatkaa kymmenet vuodet? Näinkö jään eläkkeelle? Ikää toki on vasta 27-vuotta, joten aikaa miettiä suuntaansa on vielä reilusti. Tällä hetkellä on ihan hyvä näin, mutta se, että miten saisi lisää tunteja päiviin on hyvä kysymys. Vaikea ja iso kysymys.

Löytyykö samoja fiiliksiä muilla työskentelevillä, äidit ja isät, miten yhdistätte kaiken? Terveisin äiti, joka on vasta ensiaskeleillaan. Ennen nykyistä työpaikkaani toimin yrittäjänä ja keikkatyössä, joten kaiken yhdistäminen oli paljon helpompaa, kuin nyt. Kolumnistin töitä toki pystyn tekemään etänä mistä tahansa päin maapalloa, mutta sillä pelkästään ei valitettavasti vielä elä.

Ehkä ensiyönä löydän pimeinä tunteina jotain ratkaisuja, tai sitten en.

10 kommenttia:

  1. Itseäkin pohdituttaa tuo asia vaikka palaankin töihin lyhennetyllä työajalla minkä johdosta itselleni jää peräti kolme päivää viikossa tyttärelle - arkipäivissä ehtinee vain muutaman tunnin viettää yhdessä ennenkuin pienokainen jo menee unille. Ahdistaa jo valmiiksi tämä asia, mutta ei oikein mahdollisuutta kotiinkaan ole jäädä..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lyhennetty työaika olisi super <3

      Ja sepä, kotiin jääminen tarkoittaisi melkoista taloudellista miinusta ja paljon uudelleen järjesteltävää monen asian suhteen.

      Poista
  2. Mä aloitin koulun tuossa syksyllä oltuani kotona vuosia tyttäreni kanssa kaksin. Nykyisin tyttäreni hereillä olo aikana ei eskaria/päiväkotia lukuunottamatta juurikaan ole hetkeä jolloin ei oltaisi vähintään näköetäisyydellä ja kaikki on taas äitiäitiäitäiti... Mutta toisaalta, miksipä ei viettäisi aikaa yhdessä kun äiti ei vielä ole muuttunut noloksi niinkuin olen kuullut monen teini-ikäisen äidille käyneen :D

    VastaaPoista
  3. Tuttua pohdintaa. Sanoisin, että työtä pitää toki tehdä ja realiteetit hyväksyä, mutta sitten pyhittää kaikki mahdollinen muu aika perheelle ja lapsille. Koska lapsuus on ohikiitävä hetki.
    Oma ainokaiseni on nyt 11v ja freelancerina pystyn vielä olemaan häntä vastassa, kun tulee koulusta. Niin kauan, kun hän vielä sitä haluaa....Tsemppiä ja rakkautta arkeen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Freehommat olisivat kyllä ihan parhautta, vaikka toki siinä on se oma epävarmuutensa myös.

      Samoin sinne <3

      Poista
  4. Tuttua juttua. Itsellä kolme lasta: kohta 15-,12- ja 8-vuotiaat. Samoja ajatuksia päässä liikkunut jo useat vuodet. Kun rumbaan lisää lasten harrastukset ei ainakaan koko porukalla yhdessä juurikaan olla. Osittainen hoitovapaa 1-2-luokkaisten vanhemmalle on ollut pientä pelastusta jota suosittelen. Kamalan ihanaa elämää ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa kuulla, että en ole ainoa näiden ajatusten kanssa! :)

      Hoitovapaa on kyllä superhyvä, jos sellaiseen on mahdollisuus <3

      Poista
  5. Ihana kiitos kun mainitsit yksinhuoltajat .. täällä yksi totaaliyh ja kyllä ton tunteen kanssa on painittu jo kolme vuotta.. mutta pakko on käydä töissä jotta saa ruuan pöytään. Se on ainoo mikä itellä auttaa siihen ja sit et vapaapäivinä halitaan paljon.

    Vuorotyö ja n. 40h/vk töitä..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on varmasti kyllä rankkaa! Mutta pääasia, että vapaapäivistä sitten otetaan kaikki irti <3 Tsemppiä!

      Poista

Kiitos kommentistasi, se ilahduttaa kovasti! :)