tiistai 17. heinäkuuta 2018

Ketut festareilla

* Yhteistyössä Punanaamio

Juhannuksesta on jo tovi, mutta arjen pyöritys on vienyt totaalisesti kaiken ajan. Näin ollen postaus meidän hauskasta juhannuksestamme on jäänyt odottamaan sopivaa julkaisu ajankohtaa.

Juhannuksena teimme yhteistyötä Punanaamion kanssa ja saimme heiltä festarikuteet viimeisen päälle. Nimittäin kettupuvut! Kettupukuja löytyy aikuisille ja lapsille, aikuisille tarjolla on pariakin eri kokoa, ja näin ollen minä ja Jasse saatiin kumpikin sopivan kokoiset yllemme. Puvut olivat joustavat ja pehmoiset, eivät lainkaan tukalat. Lämpöäkin niissä oli ihan sopivasti, ajatellen, että juhannus oli todella sateinen ja tuulinen. Kettupuvut olivat näin ollen nappi valinta festareille! Voisin hyvin kuvitella lapsellemme myös samanlaista lastenkoossa. Hän olisi varmasti suloinen!
Mielestämme aikuiset, jopa vanhemmat saavat välillä hieman hassutella. Miksi aina pitäisi olla elämän niin hirveän vakavaa? Me tahtoisimme hassutella laittamalla festarilookin kondikseen kunnolla Nummirockiin. Hevikansan keskellä kettupukumme saivat pelkkää hyväksyntää. Tänä vuonna Nummirockissa oli minullekin sopivaa musiikkitarjontaa, vaikka en olekaan hevimusiikin suuri ystävä. Nimittäin Huora. Tuo punk-yhtye sai minussa samanlaisen innostuksen aikaan, kuin joskus yläasteikäisenä, kun kuuntelin toisinaan punkkia. Valtavaa iloa. Yläasteella kuuntelin aivan loogisesti sekä reggaeta, että punkkia. Sulassa sovussa. Sulassa sovussa oli Nummirockissa tänäkin vuonna koko festarikansa, en todistanut yhtään tappelua tai äänen korotusta. Melkoisen letkeää jengiä. Kuten viimekin vuonna. Ja kuulemma näin on ihan joka vuosi!
Vaikka olemmekin lapsen vanhempia, pitää meidänkin päästä joskus päästämään sisäinen lapsemme irti. Meillä asuvat tukiverkot niin kaukana, että tällaista tapahtuu hyvin harvoin. Näin ollen siihen satsaa ihan mielellään hieman enemmänkin, että pääsee kunnolla pitämään hauskaa! Vai loppuuko teidän mielestänne hauskanpito siihen, kun lapsi syntyy? Saavatko vanhemmat käydä vielä festivaaleilla? Vai täytyisikö mielummin istua 360 päivää vuodesta lapsen kanssa kotona? Tarvitsevatko aikuiset välillä pientä hermovapaata, että jaksavat jälleen olla täysillä kotona läsnä? Mielestäni kyllä.

Voin suositella Nummirockia ihan jokaiselle. Leirintäalueen tunnelma on uniikki. Festivaali on kokonaisuutenakin niin erilainen verrattuna muihin Suomessa, että jo ihan kokemuksenkin vuoksi kannattaa testata! Olen ollut Nummirockissa vain kahtena vuotena, mutta kokemukset ovat olleet hyvin positiivisia. Kun vertaa esimerkiksi Himoksen juhannusta, on Nummirockissa paljon rauhallisempi meininki, vaikka artistit ovatkin verraten synkempiä ja meluisempia.


Ketut kuittaavat. Festarit olivat jees, ja festariasut varsin jeesjees!



maanantai 2. heinäkuuta 2018

MÄTÄ PÄÄRYNÄ

Olipa kerran maanantai. Olet herännyt lapsen kanssa klo 5 ja vienyt sen päiväkotiin - juossut itse töihin ahkerana. Töiden jälkeen lähdet hakemaan lasta päiväkodista ja mietit ankarasti, miten helkutissa saisitte kulutettua TUNNIN, ennen kuin seuraava bussi lähtisi kotiin päin. Tässä kohtaa terveisiä kesäaikatauluja räätälöiville ihmisille. Tai pitäisikö sanoa sadisteille? No, eniveis.

Päätin, että lähdemme tyttäreni kanssa kauppaan. Uhmaikäisen, noin metrin mittaisen ja hyvin mielipiteensä ilmaisen yksilön kanssa. Pääsimme sulassa sovussa kauppaan ja intoilimme molemmat, miten aiomme tehdä kotona maailman parasta tomaattikeittoa yhdessä. Hymyssä suin heittelimme koriimme basilikan, jos toisenkin. Sekä noin sata kiloa tomaatteja. Idyllistä, ah äiti ja tytär tässä ostoksilla tralallalallaaaa. Olo oli kuin supermutsilla, mä handlaan tän. Mä handlaan tän pirun hyvin!

Saavuimme kassoille. Jumalaton jono. Enpä ole aikoihin silmäillyt noin suunnatonta jonoa. Jonotimme aikamme mummon perässä, joka ei lopulta edes jonottanut, vaan tutki jäätelöiden etikettejä kaikessa rauhassa. Samaa teollista shaissea ne kaikki on, mummo hyvä, mietin pidellen omaa, teollista ja vähän jo sulanutta shaissea kädessäni. Selviydyimme oikean jonon hännille ja silmäilin tuskaisena kelloa. Vähiin käy aika, bussimme lähtisi ihan kohta asemalta, ja me olemme vielä tässä? Voisko joku kertoa, miten helvetissä me ollaan vielä täälä pirun kaupassa, vaikka piti hakea vain tomaatteja?

Huokaisen. Lapsi järsii jäätelötuuttiaan ja huomautan hänelle, että josko maksettais se ensin.
Hän järsii lisää, leikin etten huomaa ja naputan sormillani ostoskoria. Lapsi toteaa pahaenteisesti "nam, nam!" ja huomaan lovin jätskituutissa. PERSE. Yritän ottaa jäätelön pois kädestä, mutta se lentää lattialle, toiseen kassajonoon saakka. Tallustan hakemaan jäätelön ja kerron lapselle, että maksetaan se ensin, kohta saat jätskiä. Alkaa jumalaton sotahuuto ja ihmiset mulkoilevat, miksen saa lastani hiljaiseksi. Siinähän mulkoilevat, ajattelen. Tekisi mieli huuta itsekin, ihan vaan näiden ääliöiden iloksi. Tyydyn kuitenkin hymyilemään ja leikin yltiö rauhallista mutsia. Zen-mutsia.

Lopulta koittaa meidän vuoromme kassajonossa, ja luulen, että moni muukin meidän lisäksemme huokaisee syvään onnessaan. Totean lapselle, että katsoppas, ihan kohta saat jäätelöä! LUKUVIRHE, ilmoittaa maksulaite. Pyyhkäisen korttia hihaani vasten, josko auttaisi. LUKUVIRHE. Kolmannella yrittämällä totean nuorella kassajäbälle, että juu, haenpas käteistä. Hän keskeyttää maksun ja jätän ostokset levälleen hihnalle. Lähden hakemaan käteistä, mutta unohdan, että lapsi odottaa yhä sitä hiton ice creamia. Alkaa jumalaton sotahuuto. Lapsi valuu rattaista, kuin mustekala reivibileissä. Hylkään rattaat keskelle kaupan käytävää ja nappaan mustekalan kainalooni. Nyt muuten mennään!

Nostan rahaa ja palaamme kauppaan sätkivän otuksen kera. Näin muutaman hämmästyneen katseen, "Oho niillä olikin rahaa! Ei uskoisi tuollaisesta tatuoidusta rappiomutsista". Maksan leveästi hymyillen ostokset ja annan minityypille jätskin. ZEN. Ai niin, se bussi! Katsahdan varovasti kelloa, bussin lähtöön 4 minuuttia ja asemalle matkaa melkein 500 metriä! Lähdemme hölkkäämään jyrkkää ylämäkeä. Basilika tippuu kyydistä. TAKAISIN ALAS. Lapsi sentään nuolee tyytyväisenä jäätelöään. Hengitä, hengitä, muistuttelen itselleni naama punaisena. Koska aikaa on runsaasti, ruhtinaalliset 3 minuttiia, katsahdan varovasti sykemittarin lukemia. Se ei ole rekisteröinyt ponnistuksiani lainkaan. Vittu. Suunnittelen keittäväni sen elävältä kattilassa, kunhan kotiin päästään. JOS päästään.

200 metriä ennen bussiasemaa näen meidän bussimme kaartavan kulman takaa. Nyt jos myöhästytään, otan helvetti taksin. Maksoi mitä maksoi. Ja maksaa muuten pirusti. Lähden juoksemaan rattaiden kanssa hurjaa vauhtia ja ehdimme bussiin. Matkalla lapselta tippuu jäätelöä housuille - alkaa jumalaton sotahuuto. Bussiin päästyämme ojennan lapselleni puhelimeni ja avaamme armaan Youtuben, olo on kaikkea muuta kuin supermutsi. En vittu jaksa. En jaksa.

Koska kesäaikataulut, vaikiopysäkkimme on poissa käytöstä. Jäämme aikaisemmalla pysäkillä pois ja yritän ylämäkeen kulkea rattailla pienen ja suuri kivisen polun. SUURI KIVISEN. Matkalla näemme kodin, jonne on rakennettu pieni ja kaunis muumitalo. Lapsi haluaa mennä muumitaloon, selitän ettei toisten pihaan voi mennä. Alkaa jumalaton sotahuuto.

Selviämme kotiin. Lapsi syö onnellisena päärynää lattialla. ZEN. Ah, koti. En lähde täältä ikinä.
Lapsi haluaa toisen päärynän. Toinen päärynä näytää olevan mätä. Alkaa jumalat....