Kaksplus.fi

tiistai 15. marraskuuta 2016

Mikä lapsikuvauksissa kiehtoo?

Niin, mikä niissä kuvauksissa sitten kiehtoo?

Ehkä voin hieman raottaa kuvaajamammana hieman tällaista sielunmaisemaa muutaman
postauksen verran. Aina toisinaan minulta kysellään, miksi kuvaan tai miten päädyin kameran
taakse, joten täältä tulee. Ottakaa, tai jättäkää.

Mutta mikä sitten saa ihmisen ikuistamaan kerta toisensa jälkeen puuttuvia hampaita ja tahmaisia tassuja?

Ehdottomasti niiden haasteellisuus, ja samaan hengenvetoon mainittakoon myös niiden palkitsevaisuus. Se hetki, kun olet 45 minuutin kuvausajasta kuluttanut jo 40 minuuttia kuvaten itkevää taaperoa, ja yht'äkkiä hänen mielialansa muuttuu. Viimein lapsi palkitsee kärsivällisyytesi ja hymyilee kuin Naantalin aurinko. Silloin ne jäljellä olevat 5 minuuttia ovat kaiken vaivan arvoisia. Pari hampaatonta hymyä, ja olet totaalisen myyty. Olisit valmis vaikka adoptoimaan tuon harvatukkaisen otuksen silmääkään räpäyttämättä! Mutta onneksi melko harvoin vanhemmat edes tuollaista toki ehdottelevat.
Ei taitaisi kaikki Matit ja Maijat meidän kotiimme.. Ehkä siivouskomeroon muutama?


No, tietysti on myös aivan käsittämättömän helppojakin tapauksia.

Nykypäivän yhteiskunnassa lapset ovat tottuneita poseeraajia jo alta kuuden kuukauden ikäisinä.
Äidit ja isät tallentavat murusensa liikkeitä kuin Bigbrother-talossa konsanaan, mitä toki pidän
ihan hyvänäkin juttuna. Tyttäreni on paljon parempi posettaja, kuin meikäläinen. Itselläni kameran edessä möllöttämisen opetteluun on mennyt nimittäin paljon enemmän aikaa. Enkä kyllä kieltämättä hallitse sitä oikein vieläkään. Päivästä riippuen sitä joko kiusaantuu, ärsyyntyy tai turhautuu, kun joku päättää ikuistaa tämän lärvin. Käsi nousee kasvojen eteen 150:n kilometrin tuntivauhdilla, mikäli en ole sillä tuulella. Aikamoista toimintaa valokuvaajalta, joka houkuttelee päivät pitkät ihmisiä paljastamaan omat hammashymynsä.. Mutta sellaista se nyt vaan välillä on.

Olen ilokseni huomannut, miten hieman vanhempiakin lapsia kiinnostaa kovasti kameran
toiminta. Voi sitä riemua, kun saa katsoa miltä juuri otettu kuva näyttää: "Näytä hei millanen tuli, tuliks siitä ihan hassu". Tai vielä hurjempaa, jos saa jopa koettaa painaa laukaisinta, ai että! Kameralle on myös mukava koittaa murista, mutta sille voi myös leperrellä nätisti tai jopa suukottaa kuolavanan kera. Täytyisi ehkä välillä itsekin leperrellä enemmän kameroilleni, ehkä niissä kestäisi silloin akkukin hieman pidempään? Kenpä tietää.



Lasten kanssa kuvauksissa voi myös sattua ihan mitä tahansa. Moniko 45-vuotias Jarmo
esimerkiksi saisi kesken kuvausten päähänsä, että: "Iskempäs muuten nyt tämän kokonaisen vesimelonin tähän lattiaan ihan mäsäksi", ja sen jälkeen päättäisi vielä mennä hieman kieriskelemään tuohon juuri syntyneeseen hassun näköiseen mössöön? No, erään 2-vuotiaan neitokaisen mielestä se oli oikeinkin näppärä idea. Onneksi taustakangas oli kuitenkin pestävää materiaalia ja saimmepahan jälleen pidennettyä ikäämme, kun hekottelimme neidon tempaukselle. Ja minä opin ainakin pitämään ruokakuvausten materiaalit erillään lapsikuvauksista.

Parhaimpia hetkiä ovat kuitenkin ne, kun lapsilta saa suoraa palautetta. Olin eräänä päivänä kuvaamassa puistossa perhettä ja ensimmäiset testikuvat otettuamme pikkupoika tokaisi hymy korvissa isälleen: "Iskä hei, täähän on kuule tosi kivaa!" 

Eräissä häissä taasen yksi pikkutyttö huusi kovaan ääneen, että hänestäkin tulee isona kyllä
aivan varppina valokuvaaja: "Toi näyttää niin kivalta, toi täti vaan saa käskyttää meitä".
Jep, that's me.

On ne lapset vaan aika ihania. Mutta sitä en ymmärrä oikein vieläkään, että miksi toisten ihmisten lapsia on paljon helpompi kuvata, kuin omaansa? Ehkä se on se kärsivällisyys..



- Jane

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi, se ilahduttaa kovasti! :)