Kaksplus.fi

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Sano hyvästit luolamiehille, äidin pikapaasaus

Olen jo aikojen alusta ollut hyvin avoimesti turkiksia vastaan. En ole ikinä pystynyt
käsittämään, miksi nykyihminen laittaisi päälleen kuolleen eläimen?

Turkistarhausta on harjoitettu suomessa alle sadan vuoden ajan. Ymmärrän, että ennen ei ollut
niin paljon vaihtoehtoja, kuin nyt. Ymmärrän täten näitä ihmisiä, jotka ovat ennen eläneet ja
tällaista harjoittaneet. Mutta nyt, vuonna 2016, ihminen ei todellakaan tarvitse turkista pysyäkseen lämpöisenä. Toki, jos olisin luolamies, voisin kuvitella turkin pukemisen olevan jotenkin oikeutettua. Kaikella kunnioituksella, tahdon kuitenkin sanoa hyvästit noille luolamiehille.

Turkiksista valtaosa menee vain esimerkiksi takkien somisteisiin, Turkissomisteet eivät ole vain turkisteollisuuden ylijäämäpaloja, vaan somistetuotanto on turkisteollisuuden keskeinen osa-alue.
Pystymme varmasti elämään, mikäli takkimme hupussa ei ole aitoa turkista somisteena?
Mikäli tuo ulkonäöllisesti hurjasti silmää miellyttää, on vaihtoehtoja olemassa kyllä.

Kuva: Oikeutta eläimille


Toivon, että kun lapsemme varttuu aikuiseksi, hän ymmärtäisi myös nämä asiat. Toivon, että hänen sukupolvensa jo ymmärtää, mikä on oikein. Olemme kuitenkin jo hieman edistyneet, ja valtaosa ihmisistä on turkiksia vastaan. Vielä kuitenkin löytyy myös ihmisiä, jotka tahtovat tukea tarhausta, koska muuten nämä tarhaajat menettäisivät työpaikkansa.

Monesti, kun olen keskustellut asiasta ihmisen kanssa, joka puoltaa tarhausta, on hän inttänyt minulta, että mitä nämä "tuhannet" työttömät sitten tekisivät, kun menettäisivät työnsä. Tähän
voisi heittää Susanna Kosken: "Kun katsoo vain metsään, on sielä lukuisasti tekemätöntä työtä" -vitsin, mutta antaa sen jutun nyt toistaiseksi kuitenkin olla.

Yksi turkistarha työllistää keskimäärin 0,7 henkilöä. Turkistarhaus on myös noin puolelle tarhaajista siis pelkkä sivuelinkeino (lähd. Oikeutta eläimille). Työllistymiseen ei voi myöskään vedota, kun kyse on epäeettisestä elinkeinosta. Käytännössä turkistarhojen alasajo tapahtuisi siirtymäajalla,
eikä "kertarytinällä", joten osa ehtisi jäädä eläkkeelle ja osa kouluttautua uusille aloille.
Maailmassa on lukuisia työttömiä, miksi siis erikseen nostaa jalustalle vain epäeettisentyön harjoittajat?

Miksi tällainen pieni blogiäiti sitten paasaa turkiksista? Keskittyisin nyt hyvä ihminen vain siihen puuron keittoon. Mutta, kuten sanoin, olen jo aikojen alusta saakka ollut niitä vastaan. Tiedän kuitenkin, että on lukuisia ihmisiä, jotka tietämättäänkin tukevat alaa. Täytyy myöntää, että vaikka olenkin melko valveutunut ks. asian suhteen, en itsekään tiennyt, että myös Luhta käyttää tuotteissaan aitoja turkiksia. Itse Giorgio Armanikin on luopunut turkisten käytöstä, joten eiköhän toivota myös suomalaiselta merkiltä samaa? Voit käydä allekirjoittamassa Oikeutta eläimille sivustolla vetoomuksen, pääset sinne TÄSTÄ.

Toivon todella, että viimeistään uusi sukupolvi tuo aikanaan mukanaan pysyvän muutoksen.


- Jane




lauantai 22. lokakuuta 2016

Aamut ennen lasta VS. lapsen kanssa

Osaatko kuvitella rauhallisen aamun, tai oikeastaan jo päivän, koska olet loikoillut
lauantaiaamuna pitkään sängyssä, minnekään ei ole kiire. Raukeana pohdit lukisitko ensin
jonkin lehden, vai tekisitkö ensin höyryävän cafe moccan. Linnut visertävät ja aurinko
sarastaa sälekaihdinten lävitse. Hymyillen katsahdat puolisoasi vierelläsi, pieni suloinen
kuolavana kimmeltää hänen poskellaan. Niin suloista..




..Paitsi, että palataanpas todellisuuteen. Se oli aikaa ennen lasta. 

Ensinnäkin, nyt se kimmeltävä vana taitaakin tulla ennemminkin rakkaan lapsesi yöllä pettäneestä vaipasta. Hyvää huomenta! Tervetuloa nykypäivään.

Kun olet saanut noustua tukka pystyssä ja paikat jumissa sängystä, olet vaihtanut vaipan ja saanut jollain ihmeellä huijattua lapselle päivävaatteet ylle, uskallat jo hieman haaveilla siitä kahvista. Ihan tavallisesta sumpista. Ehkä edes pari kertaa mikrotetusta. Mutta kun naperosi haroo tv-tason koristepulloja miljoonatta kertaa, päätät tyytyä kahvin sijasta teehen.

Vedenkeitin, se on sitten näppärä vekotin se.

Kun lapsi on lopulta onnistuneesti syötetty (vaatteet vaihtoon ja syöttötuoliin käytettävä
vähintään jotain megamyrkyllistä happoa, että ruuanjämät irtoavat), istahdat itsekin pöydän
ääreen. Kiellät kaatamasta keittiön tuolia, ja kaadat samalla teekuppisi lattialle. Samassa lapsesi
alkaa uiskennella teelitkussa ja nuolee onnellisena lattiaa. No, onneksi lattia edes pestiin juuri.

Alat keittämään uutta teevettä ja tuo samainen, rakas lapsesi alkaa jorata vedenkeittimen
hurinan tahdissa ja heiluttelee iloisena päätään. Kehenköhän tuo lapsi on tullut?
Pian huomaatkin, että siinähän te joraatte yhdessä. Hoi laari-laaa. Lapsiparka, meihin se 
varmaan on tullut. Luojan kiitos, täällä ei kuvata tositelevisiota.

Ennen..

Kuvittele (tai muistele, jos vielä pystyt), olet käynyt rentouttavassa suihkussa ja nyt kuivattua
tukkasi, alat suoristamaan sitä. Käytät lämpösuojaa, latvaöljyä, muotovaahtoa, hiuslakkaa.
Meikkaat hartaasti ja hyräilet samalla radion pauhatessa taustalla. Valitset sopivia koruja
puhtaaseen asuusi, kunnes huomaat paidassasi pienen rypyn. Pitäisiköhän se kuitenkin silittää?   Lähdet kaivamaan silitysrautaa kaapistasi. Olethan vielä tunnin edellä aikataulustasi, kuten
sinulla on tapanakin.

 Nykypäivänä..

Olet juuri lukenut keskustelupalstalta, miten halveksuttavia ovat äidit, jotka eivät viitsi edes
meikata! Kulkevat vain verkkareissa päivät pitkät, tukka hätäponnarilla. Hyi olkoon.

Tästä morkkiksen saaneena olet päättänyt meikata. Levität meikkivoidetta ja juuri kun olet laittamassa ripsiväriä, huomaat jalassasi kummallisen olion. Tuo olio nykii housunpulttuasi päättäväisenä (siis olettaen, että olet saanut itsellesikin jo vaatteet päälle) ja hokee äitiä. Ojennat tyhjän vessapaperirullan ensihätänä lapsellesi kehittäväksi aktivititeetiksi. Varmasti hän nyt viihtyy sen aikaa, että nopeasti loihdit itsestäsi hulppean missin (juuuu, varmasti). Tuskin kukaan edes huomaa noita muutamia ruokatahroja paidalla. 

Ripsivärikin menee vain pari kertaa ohitse, hurraa! On aika enää taputella puuteri, mutta ennen
kuin ehdit kissaa sanoa (lapsi kyllä ehtii monestikin, usko pois), on lapsesi jälleen kiinni sinussa,
kuin piraija lomailijan varpaassa. Tällä kertaa hän tökkii sinua kirjalla. Kirja osuu koipeesi kuin hiilihanko, töks töks töks.

Okei, unohdetaan se puuteri. Ja ai niin, se tukka. No jaa, kyllä märän tukan voi aina hätäisesti
letittää. On sitten upea kiharapilvi, kun sen aikanaan avaa. Eli tulet näyttämään jäätävältä afrorotalta, trust me. Puppe ja kaverit, täältä tullaan!


Nykyään totuus on myös se, että olen kaikkialta vähintään viisi minuuttia myöhässä. Se voi
kuulostaa vähältä, mutta tällaiselle aikataulustressaajalle se on sama kuin viisi VUOTTA.
Ennen olin kaikkialla noin puoltatuntia aikaisemmin, kuin mitä oli sovittu. Omalla tavallaan
sekin voi toki olla häiristevää joillekin.

Mutta olinkin odottelemisen mestari. Yleensä laukustani löytyi muutama salmiakki, purkkaa,
ehkä pieni muistiinpanolehtiö ja kevyehkö lehti. Kuulokkeita unohtamatta. Odottaminen oli
ihan kivaa ja rentouttavaa, sillä sai rauhassa valmistautua esimerkiksi työhaastatteluun, hammaslääkäriin ym.


Nykyään laukusta löytyy pari vaippaa, puhdistusliinoja, tyhjä smoothiepussi, vaihtovaatteet tytölle,
pieni kirahvihelistin.. Ja mielessäni on valmiina ainoastaan pahoitteluja, koska olemme myöhässä.
Enkä todellakaan jaksa odotella yhtään missään.

En ymmärrä, kun aina sanotaan, että vanhemmuus kasvattaa kärsivällisyyttä. Päinvastoin! 
En kyllä ala odotella lapsen kanssa huvikseni missään jauhaen vähän purkkaa ja selaten vähän lehteä. Mulkoilisin varmaan entisen minäni kumoon, jos vastaan sattuisi.

 
Mutta kun oikein pysähdyn, käsi sydämellä ajattelemaan asioita tarkemmin, niin kyllä näin on silti
parasta. Aamuistani puuttuisi hirveän suuri (ja limainen) osa huumoria ja naurua, ilman lastamme.
Aamuistani puuttuisi spontaaneja halauksia pieneltä otukselta (joka toki saattaa myös upottaa spontaanisti hampaansa olkapäähän, mutta mitäs näistä).  Hänen ansiostaan ehdin jokaisena
aamuna nähdä, kun kaunis aamu valkenee. Oli sitten maanantai, tai sunnuntai.

Vielä tulee olemaan aika, kun aamuisin on hiljaista.  
Vielä tulee aika, kun kaipaan aamuihini ääniä.




Ps. Joko seuraat facebookissa Kaksplussaa?
Mikäli et, klikkaa itsesi sinne TÄSTÄ, ja pysyt mukana menossa!



- Jane


tiistai 18. lokakuuta 2016

Liidut käsissä eteiseen, mars! + ÄÄNESTYS

Olen aina tuskaillut eteisten kanssa, ihan jokaisessa asunnossani. Edellisessämme oli kamalan 
kapea eteinen, ja seinä täynnä peiliä, joten siinä ei hirveästi jäänyt varaa kikkailla.
Lisäksi asuimme vuokralla, joten kaikkeen olisi täytynyt aina kysyä lupa vuokranantajalta. 

Vaan ei enää!

Liitutaulu maaleja on ollut kaupoissa jo jonkin aikaa, mutta nyt vasta pääsimme toteuttamaan ideoitamme. Harmittaa hieman, että ei tullut otettua eteisestä "ennen-kuvia", mutta menkööt nyt sitten näinkin. Onhan eteinen vielä paljon keskenkin. Joten jatkoa tästäkin on tulossa vielä!

Haimme mustaa liitutaulumaalia kaupasta ja teimme pahvista muutamat sapluunat. Täytyy myöntää,
että taas olisi voinut tehdä sellaisen odotukset vs. todellisuus meemin, mutta täytyy parannella vielä
sitten, kun jatkamme maalausta. Tarkoituksena olisi tehdä vielä tytön naulakonkin luo pisaroita,
joihin hänkin sitten ylettyy piirtelemään liiduilla.

Itse maalilla kesti kuivua 6 tuntia, ja purkissa suositellaan maalaamaan 2-3 kerrosta. Nämä on maalattu nyt pariin kertaan. Liiduilla näihin voi alkaa taiteilla vasta parin viikon kuluttua maalaamisesta. Odotan malttamattomana, että voidaan alkaa kirjoitella viestejä seinään!
Myös tärkeät menot on kätevä kirjoittaa eteiseen, jospa viimeistään kenkiä laittaessa muistaisi.

Olen myös tyytyväinen meidän uuteen raitamattoon! Metsästin kauan tuollaista suhteellisen edullisesti. Monissa paikoissa hinnat pyörivät jopa 80 eurossa, mutta lopulta löysin tuon alle 
30 euron. 

Ennen siinä lojui opiskeluaikojeni turkoosi Vallilan kelohonka kuosinen matto. Älytöntä, että sain 
sen myytyä kirppiksellä vielä ihan hyvään hintaan. Ilmeisesti se kuosi on sellainen ikisuosikki monelle. Haaveilin aikoinaan kovasti itsekin esimerkiksi sellaisista verhoista, mutta en kuitenkaan koskaan saanut aikaiseksi hankkia.


 Tuo kehystetty kortti on sitä merkkiä, mitä olenkin ennenkin ylistänyt, eli Ainoa Graphic Designen.

 Pilvikuosinen naulakko (joka on myös liitutaulumaalia!) taasen on Emilia Karinian.

Tuonne suorastaan rönsyilevän pursuislevaan hattuhyllykköön olisi tarkoituksen hankkia vielä
lisäksi ainakin yksi musta kori, niin saisi herran kaikkia miljoonat lätsät sinne nätisti säilöön.
Nyt ne ovat tuola korienkin takana levittäytyneenä, niitä oikeasti on loputtomasti! Ja vain yksi
niistä on meikäläisen oma. 

Tällaiselta meillä nyt näyttää toistaiseksi. Pitäisi saada aikaiseksi tosiaan jatkaa tuo 
maalausprokkis loppuun, mutta menkööt nyt väliaikaiseksi noin. 
Joko te olette testailleet liitutaulumaalia johonkin?



 Loppuun vielä muistutus Kaksplussan sivuilla käytävästä ÄÄNESTYKSESTÄ!

Haussa on bloggareiden kaunein lastenhuone. Pääsimme esiraadin luotsinnan lävitse, ja täten
olemme hurjassa kilpailussa mukana tyttäremme huoneella. Meidän kuvamme on kisassa
hieman pikkuinen, ajateltuna kokonaisuutta huoneesta, mutta loput huoneesta voit kurkkia
TÄÄLTÄ.

Sitten voitkin käydä antamassa äänesi meille klikkaamalla TÄSTÄ. 
Jokainen äänenne ilahduttaa meitä kovasti!


Kiitos <3


- Jane







keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Rakkautta on antaa toiselle parempi haarukka

Emme liene ainoa pikkulapsiperhe, josta välillä tuntuu, että täällä talossa asustaa
tasan kolme hahmoa; lapsi, isä ja äiti.

Nyt ihmettelet ehkä, että niin tietysti asuu, kuinkas muutenkaan? Mutta takertukaamme
hieman noihin kahteen hahmoon, äitiin ja isään.
 Tai siis sinuun ja kumppaniisi, hänellä on vielä nimi, muistat sen ehkä hämärästi, jos oikein
kovasti viitsit (ehdit) pinnistellä aivonystyröitäsi. Kyllä se sieltä mieleen tulee, yritä vielä vähän.

Jo neuvolassa sai raskausaikana ristiriitaisia ohjeita asian suhteen."Opetelkaa kutsumaan 
toisianne vain isäksi ja äidiksi!", ja sitten seuraavalla kerralla; "Muistakaa myös etunimet!".

Olisiko oikeastaan käytännössä helpompaa olla vaikka vaan Maija Mehiläinen 
ja Jaska Jokunen?

Nojoo, ymmärrän kyllä molempien nimitysten pointit ja tarkoitukset. Mutta enemmän kyllä
kehottaisin käyttämään ihan vaan etunimiä. Tai vielä parempi, hellittelynimiä. Ällöjä siirappisia,
omia insidejuttuja ja hassutteluja, kyllä te tiiätte. Enempi aina parempi.


Ja neuvolan tapaan, kumotakseni heti edellisen, voinen kertoa hauskan tapauksen eräältä meidän
aamultamme. Perheen isä oli heräämässä yövuoronsa jäljiltä ja pikkuneiti kömpi hänen
viereensä sänkyyn. Repi peittoa ja hyvin käskevällä, vakavalla äänellä sieltä tuli; "Jassee!"
Tiedä sitten kenestä kummasta oli ottanut mallia. Että tuota.. Kyllä sitä iskä-sanaakin on ihan
hyvä käyttää, varsinkin lapsen kuullen.

Ellet sitten ole supertrendikäs, ja teillä käytetään vanhemmista vain etunimiä, 
eikä iskää ja äiskää.

Meillä on tukiverkko tosi kaukana, joten lasta ei noin vaan laiteta hoitoon ja lähdetä
kynttilän valoon hörppimään viiniä ja tuijottelemaan syvälle silmiin. Toki meidän
neiti on vielä varsin pienikin, että ihan kaikille häntä ei kyllä vielä raaskikaan jättää.
Välillä toki onneksi isovanhemmat huristelevat avuksemme, mutta matka on sellainen,
että ei sitä noin vaan jokainen päivä, tai viikko körötellä.

Mutta jos itsellänne on tuollaiseen mahdollisuus, niin käyttäkää tilaisuudet hyväksenne!
Yhteinen aika on tärkeää. Tärkeää, että muistaa, että tässä ollaan muutenkin, kuin vain lapsen
vuoksi. Se sattaa välillä unohtua salakavalasti. On kuitenkin myös ihan ok, että toinen saattaa
ärsyttää välillä. Varsinkin jos joku tahmatassu luistelee samalla hedelmäsoseella pitkin keittiön lattiaa. 
Been there.



Mitäs sitten, kun yhteistä aikaa ei tunnu olevan välillä juuri lainkaan?

Silloin mukaan astuu arkiromantiikka! Voi miten iloiseksi valmis voileipä jääkaapissa voi tehdäkään. Pieni heippa-lappu tyynyn alla, tai vaikkapa kengässä. Vain mielikuvitus on rajana.

Eräässä mammaryhmässä nainen kertoi, miten aikoi järjestää hauskan rasti-radan puolisolleen kotiin, koska puoliso ei usein ehdi päästä kaikkiin opiskelijajuhliin mukaan. Siinäpä sitä tosirakkautta! Pointtina se, että ei sen aina tarvitse olla matka Pariisiin (Irlantiin kyllä kelpaisi! Jos siis ei tulisi kamala ikävä lasta heti..) ja shampanjakylvyssä loikoilua.

Olen miehille aina yrittänytkin hokea, että rikkaruohot, jotka on poimittu tunteella, ovat satakertaa paremmat, kuin mielikuvitukseton ruusupuska muuten vaan. Useasti olen myös kehottanut tuomaan pienen viherkasvin, jos jotain tahtoo tuoda, koska ruusut kuihtuu kamalan nopeasti ja ilo siitä unohtuu. Ei sillä, että olisin kiittämätön, mutta vähän, suurella tunteella on näissä jutuissa usein parempi!

Täälä kotosalla olen myös usein hokenut, miten toisinaan kahvikupillisen tuominen pyytämättä, on monesti sama, kuin löisi kymppitonnin puhtaana käteen. Ellei jopa parempi. Niin hyvä fiilis siitä tulee.

Yhtenä iltana tehtiin iltapalaa, ja vetolaatikossa oli vain kaksi haarukkaa jäljellä (hyi mikä tiskiläjä siis), ja totesin, että rakkautta on antaa toiselle parempi haarukka. (toinen oli Ikean ärsyttävä kolmipiikkinen) ottaen täten itselle sen kamalan. Miekkonen siinä sitten vieressä totesi, että rakkautta on ottaa molemmille hyvät haarukat, ja tiskasi sitten toisenkin hyvän.

Nytpä tahdottaisiin haastaa teidätkin palauttamaan kiireen keskellä se pieni romantiikka
mukaan keitoksiinne. Halaa, vaikka olisit kiukkuinen. Sano vaikka tyhmäksi samalla, mutta halaa.
Se piristää kummasti. 

Älkää hukkuko ruuhkavuosiin, kroolatkaa.





  - Jane


maanantai 3. lokakuuta 2016

Suutarin lapsella ei ole kenkiä, Making off

Tyttäremme on jo 1-vuotias ja kuukauden päälle. Täydelliset, ja täsmälliset äidit ja isät ovat varanneet pikkumuruilleen 1-vuotiskuvaukset jo hyvissä ajoin. Mutta mitenkäs laita on perheessä, jossa äiti on ammatiltaan valokuvaaja? No tuota..

Vaikka kuvia tuleekin räpsittyä melko usein (ehkä keskivertoa useamminkin), on ne enemmänkin sellaisia puhelimella nopeasti räpsäistyjä arkiotoksia. Aivan käsittämättömän ja hävettävänkin vähän tulee otettua aikaa siihen, että kuvaisi omasta lapsestaan myös ammattimaisempia, virallisiakin otoksia. Meillä kuitenkin on täälä studiolaitteetkin!   

 Häpeä tuhma-äiti, häpeä.

Viime viikonloppuna sain kuitenkin vihdoin aikaiseksi kaivaa työkamerani esiin ja räpsittyä vähän virallisempiakin kuvia. En vain voi oikein käsittää, että miksi toisten lapsia on paljon helpompi kuvata? Ehkä siinä on toki sekin, että joku muu on vastuussa enempi siitä, karkaako kuvattava kesken kaiken esimerkiksi syömään lehtiä ja ruohoa.. Käsittämättömän nopeita nämä taaperot! 

Kuten alla olevista "kulissien takaa" kuvistakin voitte huomata, aina ollaan menossa.




























Olisi mielenkiintoista kuulla, päteekö tämä sanonta "suutarin lapsella ei ole kenkiä", myös muihin perheisiin ja ammatteihin? Onko esimerkiksi kokkiperheessä aina superhyvää ruokaa, joka ei koskaan pala pohjaan? Entäpä vaikka perhe, jossa on tarhatäti? Miten sielä sujuu kasvatus, koskaan ei aliteta rimaa? Onko stylistin lapset aina puettuna tiptop?

Valokuvaajan lapsista otetaan ajoissa 1-vuotiskuvat. Jep.

Rippikuvakin otetaan varmaan sitten noin 30-vuotiaana..




- Jane